synkän metsän hiljaisuus
usva sakeana kuin savu
sinun silmät puhkotut
eivät näe mitään
sinun häpeäsi, sinun elämäsi
päättyvät metsän rajaan
joka ei ole kaukana
missään sinua ei haluttu
kukaan ei sinua kuunnellut
mitään apua et saanut
nyt luontoon haluat
sinne mistä tulit
pyytämään armoa
päätät lopettaa itsesi säälimisen
yksi reitti lopettaa myös itsesi
päätät riistää oman henkesi
puukotat kymmenen kertaa itseäsi
haluat jättää viestisi
kiperän, katkeran, halvan itsestäsi
sen joku ehkä joskus kuulee
ei välitä, hukkuu omaan suuruuteen
nojaat puuta vasten
oksennat verta
viillät valtimosi
veresi maalle muiston antaa
verenpunainen aurinko nousee
kuivaa verisen sammaleen
madot sinut syövät
sielusi harhailee vielä täällä
ei sinua haluta mihinkään
yksinäisyys kuolemankin jälkeen
vain tuuli tarinaasi kertoo
hiljaisuudessa voi huutosi kuulla
metsä näkee vain kuolleen eläimen
joka itse oman kitumisensa aiheutti
joka itse oman kitumisensa lopetti
pienen ihmisen joka yksinäisyyteen kuoli
ei hänestä tarinoita kirjoiteta
hän vaipuu unholaan
haamuna tätä metsää tallomaan
ikuista polkuaan joka ei johda mihinkään |
