Oli aika viidennen kuninkaan
Maassa peikkojen.
Se oli aika vaaran ja pimeyden,
Aika valtikan pahuuden.
Tuon valtikan mustan ja rautaisen
Takoi seppä kääpiöiden.
Hän oli vankina suurpeikkojen,
Hän oli vankina pahuuden.
Piti valtikasta syntyä vallan väline
Kuninkaalle peikkojen,
Mutta viha takojan muotoili siitä
Pimeyden ikuisen.
Joutui valtikka käsiin dragulonin,
Tuon kuninkaan lohikäärmeiden.
Hän sillä vallan sai yli kansojen,
Yli merten ja maiden kaikkien.
Ja tuota valtaa pimeys johdatti
Ja tuota valtaa dragulon käytti.
Vähitellen taipui ruhtinaat,
Vähitellen kaikki kuninkaat.
Vähitellen orjina pahuuden
Oli kansat ja valtiaat.
Pian tajusi dragulon mahtava
Tuon viekkaan juonen pahuuden.
Mutta oliko jo liian myöhäistä,
Joko vallan oli saanut se ikuisen?
Ikuisen!
Kaikki kansatkin valtaansa alistaen
Pahuus näivetti kansoja vähitellen.
Niin sai dragulon kohtalon samaisen,
Jota oli jakanut nauraen.
Oli aika tullut rakkauden,
Oli aika tullut ystävyyden,
Välille kääpiöiden ja haltioiden,
Välille ikuisten vihollisten.
Niin taottiin symboli rakkauden,
Uusi valtikka väriltään kultainen.
Sen päähän rubiini punainen,
Jalokivi hyvyyden ja rakkauden.
Oli tullut aika haltiain,
Oli aika pahuus kaataa.
Oli aika rakkauden valtikan
Musta valtikka hautaan saattaa. |
